Luku 2. Tausta ja ideologia
Tausta
Henkilökohtaisen avustajatoiminnan ajatus alkoi konkretisoitua Suomessa 1970-luvun lopulla. USA:ssa syntynyt Independent living liike ja Gunilla Sjövallín vuonna 1978 Tanskasta tuoma henkilökohtaisen avustajatoiminnan malli, olivat uuden palvelun kehittämisen lähtökohtina. Kauniaisten sosiaalilautakunta käynnisti henkilökohtaisen avustajatoiminnan vuonna 1979 ilman lainsäädännön velvoitteita.
Marja-Liisa Heiskanen (2008) toteaa tutkimuksessaan, että Kansainvälisen Vammaisten Vuoden 1081 Suomen komitean mietinnössä on ensimmäistä kertaa mainittu termi "henkilökohtainen avustajatoiminta" virallisessa dokumentissa. Komitea teki ehdotuksia avustajajärjestelmän kehittämiseksi. Suomen CP-liitto käynnisti henkilökohtaisen avustajatoiminnan vv. 1981-1988 Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin ja toiminta vakinaistettiin liiton omaksi toiminnaksi
vuonna 1989. Henkilökohtainen avustajatoiminta konkretisoitui lakiehdotuksen muotoon vammaishuoltolakitoimikunnan toisessa mietinnössä (Komiteanmietintö 1984:14). Henkilökohtaista avustajatoiminta koskeva säädös saatiin näin vammaispalvelulakiin (380/1987) sen korvattua invaliidihuoltolain.
Vammaispalvelulain 9§:ssä todettiin "vammaiselle henkilölle korvataan hänen vammansa tai sairautensa edellyttämän tarpeen mukaan kokonaan tai osittain kustannukset, jotka hänelle aiheutuvat henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta". Vammaispalveluasetuksen 16§:ssä tarkennettiin henkilökohtainen avustajapalvelu seuraavasti: "Kustannukset henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta voidaan korvata sellaiselle vammaiselle henkilölle, joka tarvitsee runsaasti toisen henkilön apua kotona jokapäiväiseen elämään liittyvissä asioissa tai kodin ulkopuolella asioiden hoitamisessa, opiskelussa, harrastuksissa, työssä ja yleensä yhteiskunnallisessa osallistumisessa."
Vammaispalvelulain v. 2009 tapahtuneen uudistuksen eräs keskeinen syy oli tarve määrittää uudelleen henkilökohtaisen avun tarpeen käsite ja juridinen asema. Taustana oli niin Independent living- liikkeen ajattelu kuin myös tarve tukeutua vahvasti Suomen perustuslain säädöksiin.
Suomen perustuslain19 §:n 1 momentissa on turvattu oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Tämä on suoraan perustuslaissa säädetty subjektiivinen oikeus yksilölle kaikissa elämäntilanteissa kuuluvasta vähimmäisturvasta (PeVM 25/1994 vp). Välttämättömällä toimeentulolla ja huolenpidolla tarkoitetaan sellaista tulotasoa ja palveluja, joilla turvataan ihmisarvoisen elämän edellytykset. Perusoikeusuudistukseen johtaneen hallituksen (HE 309/1993 vp) esityksen mukaan ihmisarvoisen elämän perusedellytyksiä turvaavat erityisesti oikeus kiireelliseen sairaanhoitoon sekä eräät lasten, vanhusten, vammaisten ja kehitysvammaisten huoltoon kuuluvat tukitoimet.
Perustuslain 19 §:n 3 momentti velvoittaa julkista valtaa turvaamaan jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut sekä edistämään väestön terveyttä. Palvelujen riittävyyden määrittelyssä hallituksen esitys asetti lähtökohdaksi tason, joka luo jokaiselle ihmiselle edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.
Perustuslain 22 § velvoittaa julkista valtaa turvaamaan perusoikeuksien käytännön toteutumisen. Julkisella vallalla tarkoitetaan sekä valtiota että kuntia. Perusoikeuksien toteuttaminen edellyttää julkisen vallan aktiivisia toimenpiteitä, tosiasiallisten edellytysten luomista perusoikeuksien toteuttamiseksi. Keskeisiin keinoihin kuuluvat perusoikeuksien käyttöä turvaavan ja täsmentävän lainsäädännön säätäminen sekä taloudellisten voimavarojen kohdentaminen.
Muut perusoikeussäännökset määräävät osaltaan tapaa, jolla sosiaali- ja terveyspalvelujen turvaamisvelvollisuus on täytettävä. Näitä ovat yhdenvertaisuus ja syrjinnän kielto (6 §), oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja turvallisuuteen (7 §), yksityiselämän suoja (10 §) uskonnon ja omantunnon vapaus (11 §) samoin kuin oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin (17§).
Perusoikeusuudistuksessa korostettiin sitä, että julkisen vallan velvollisuutena on edistää tosiasiallista tasa-arvoa yhteiskunnassa. Yhdenvertaisuussäännös toteuttaa siten myös
Perustuslain 1 §:n yleistä arvolähtökohtaa oikeudenmukaisuuden edistämisestä yhteiskunnassa.
Ideologia
Uuden lainsäädännön perustavoitteena oli hallituksen esityksen mukaan (166/2008) lisätä vaikeavammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta ja itsenäisyyttä sekä parantaa heidän mahdollisuuttaan osallistua yhteiskunnan eri toimintoihin. Esitys konkretisoi vammaispoliittisessa selonteosta ilmeneviä suomalaisen vammaispolitiikan lähtökohtia, joita ovat vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuus, oikeus osallisuuteen sekä oikeus tarpeellisiin palveluihin ja tukitoimiin. Esityksen tavoitteena on myös toteuttaa vaikeavammaisten henkilöiden perustuslain mukaista oikeutta välttämättömään huolenpitoon ja riittäviin sosiaalipalveluihin.
Vaikeavammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta pyritään edistämään ensinnäkin suhteessa vammattomiin henkilöihin, jotta heidän oikeutensa elää yhteisössä ja tehdä samanlaisia valintoja kuin muut ihmiset toteutuisi nykyistä paremmin. Tavoitteena on myös lisätä vaikeavammaisten henkilöiden keskinäistä yhdenvertaisuutta vamman laadusta ja asuinpaikasta riippumatta.
Lisäksi esityksen tavoitteena on vahvistaa vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeutta muun muassa kehittämällä palvelujen toteuttamista koskevia menettelytapasäännöksiä siten, että vammaisen henkilön oma mielipide ja toivomukset sekä yksilöllinen avuntarve ja elämäntilanne otetaan entistä vahvemmin huomioon palveluja ja tukitoimia suunniteltaessa ja niistä päätettäessä. Tavoitteena on myös lisätä palvelujen ja tukitoimien suunnitelmallisuutta ja niiden saannin joutuisuutta.
